I love you more than I love myself?

Meillä oli eilen syvällinen keskustelu Rachelin kanssa (joo näitä tulee nykyään aika paljon :D) itsenäisyydestä ja itsensä rakastamisesta. Kirjotin illalla itseasiassa pitkän tekstin englanniksi, kun tuli kirjotuspuuska (mitäköhän mulle on tapahtumassa?) asiasta ja ehkä joskus julkaisen sen.

Juteltiin menneistä ihmissuhteista ja oppimistamme asioista. Itsensä arvostamisesta.

Mä oon aina ollut sellainen ihminen, että oon halunnut auttaa muita. Oon aina ollut se "olkapää" sekä naisille että miehille ja tiedän, että mulla on tälläkin hetkellä ihmisiä elämässäni, jotka ottaa muhun yhteyttä ainoastaan sillon kun ne haluaa mun kuuntelevan niitä tai sanovan jotain. Oon lukenut, että tää on kaloille ominaista ja ennen olin asiasta tosi ahdistunut, mutta vuosien tuoman kokemuksen myötä oon myös oppinut tunnistamaan noi ihmiset ja osaan käyttäytyä sen mukaisesti. Tiedän kenelle voin puhua asioistani ja kenelle en. Oon myös ollut aina sellainen, että ihmiset pitää mua hirveen avoimena ja kokee tuntevansa mut tosi hyvin (koska minä tunnen ne), vaikka todellisuudessa asia ei olisikaan niin.

Oon myöskin aina ollut samalla miellyttäjä ja samalla todella suorapuheinen. Sanon helposti mitä ajattelen ja sanon sen suoraan. En voi sietää "Voikun minäkin voisin joskus"-ajattelutapaa, vaan sanon aina, että kyllähän sinä voit jos jotain haluat. Oon ite mennyt elämässäni läpi jos jonkinlaisia juttuja ja aina niistä selvinnyt. Sen takia mulle ei hirveen helposti voi sanoa, että "Tästä ei vaan voi selvitä" koska minä tiedän tasan, että asioista selviää ja elämä heittelee meitä mukaan vaikka minkälaisiin juttuihin. Se tässä onkin parasta - koskaan et tiedä mitä nurkan takana odottaa.

Juteltiin eilen kanssa Rachelin kanssa onnellisuudesta ja kuten sanoin aiemminkin, mä oon miettinyt tosi paljon viime aikoina tätä onnellisuutta. Miten mä junnasin paikoillaan elämässäni, siirsin omia unelmiani syrjään muiden ihmisten takia, annoin ihmisten mielipiteiden vaikuttaa itteeni ja samalla todistelin itselleni ettei asia oo näin. Rakensin jotain "normeihin sopivaa unelmaa" jossa halusin elää, vaikka todellisuudessa halusinkin jotain aivan muuta. En koskaan kokenut olevani tarpeeksi vahva tekemään asioita itsekseni ja ihmettelinkin ystäviäni, jotka olivat itsenäisiä ja tekivät juttuja. Mä myös oon seurustellut melkein koko nuoruuteni yläasteelta saakka, joten kuvittelin luonnollisesti etten osais olla sinkku. Enhän minä vaan vois pärjätä yksin, nukkua yksin tai elää elämää ilman suunnitelmia tulevaisuudesta.

Kun vihdoin eräänä päivänä joku aika sitten Suomessa tajusin todellakin voivani elää niin, oli mun elämä huomattavasti helpompaa. Ensimmäistä kertaa mulla oli sellainen olo, että MINÄ voin tehdä jotain, MINÄ voin toteuttaa unelmiani ja MINÄ voin olla jotain mitä en koskaan olisi uskonut itsestäni. Tän päivän jälkeen kaikki muuttu, tän päivän jälkeen minä muutuin.

Kun hyppäsin koneeseen ja lensin tänne, kaupunkiin jossa en osannut edes kulkea metrolla mua ei pelottanut tippaakaan. Olin niin valmis elämäni seikkailuun, koska tiesin, että minä pystyn tähän. Kun sitten sytyin palamaan ja sain palon sammutettua, tiesin ettei mua pysäytä edes tuli. Paraninkin ennätysmaisen nopeasti, koska mulla oli ihan hullu tahto parantua ja huolehdin ittestäni ihan hirveesti. Miksi en huolehtisi itsestäni? Minähän rakastan itseäni.

Niin kornilta kun se kuulostaakin tämän "itseni löytämisen" jälkeen on elämä tuntunut paljon kevyemmältä. Oon myös ruvennut huolehtimaan elämästäni ja itsestäni huomattavasti enemmän. Päätin alkaa keräämään elämääni enemmän positiivista energiaa ja tämän takia jouduinkin luopumaan parista tärkeästä asiasta, jotka olivat joskus olleet todellisia positiivisudeen lähteitä elämässäni, mutta luonnollisesti asiat ja ihmiset ovat muuttuneet. Oon myös pitänyt huolen, että syön vähintääkin yhden hedelmän joka päivä ja koska tiedän mahani turpoavan ja tulevan kipeeksi sokerista, oon ruvennut syömään sokeria (nyt puhutaan siis karkista ja jäätelöstä :D) vain muutamasti viikossa. Tänään alotin ensimmäisen projektini nimeltä vapaapäivät. Aion ottaa vapaapäiviä tietokoneestani (jossa kirjoittelen nyt) koska huomaan viettäväni ihan turhan paljon aikaa tietokoneella ja aina rupeevani ajattelemaan työjuttuja.

Mä tiesin, että New Yorkiin tuleminen tulee tekemään jotain hyvää mun elämässä, mutta mä en tiennyt, että se voi olla jotain tällaista. Kyse ei ole siitä, että mä oon nyt New Yorkissa ja tää olisi jotenkin parempi paikka kuin Suomi. Ei todellakaan. Kyse on siitä, että mä VIHDOIN uskalsin lähteä ja tehdä sen vain ja ainoastaan itseni takia. Rachel sanoikin, että "Jatkossa kun sä ajattelet ettet voi tehdä jotain mistä unelmoit, sä muistat kuinka lähdit New Yorkiin ilman suunnitelmia ja olit onnellinen. Sillon sä tiedät, että kyllähän sä voit tehdä ihan mitä tahansa jos oikeasti haluat." :) Me uskotaan Rachelin kanssa siihen, että asiat elämässä tapahtuu, koska niin on tarkoitettu ja sen takia mulla on ollut turvallinen olo niinäkin hetkinä, kun elämä ei todellakaan oo tuntunut hyvältä.

Mä en malta odottaa, että pääsen näkemään mulle rakkaita ihmisiä Suomessa. Musta tuntuu, että täällä ollessani oon lähentynyt tärkeiden ihmisten kuten äitini ja mummini kanssa ja se tuntuu ihan älyttömän hyvältä. En malta odottaa, että pääsen näkemään Mimmiä ja onko muuten ok että jopa ruokakaupassa mietin "Mimmi tykkäisi tosta, pitääkin varmaan ostaa tätä sille jossei siellä Ecuadorissa oo näitä"? :D

Se hehku mikä mussa näkyy, se on se sisäinen voima joka tällä hetkellä hehkuu. Jonkun mielestä voi kuulostaa huuhaalta, mutta se on ihan totta. Se miten onnellinen oot sisälläsi, se näkyy myöskin ulospäin. :)

Niinpä mä sanonkin tän ihan jokaiselle. Jos teistä tuntuu, että elämässänne on jokin asia joka kaipaa muutosta, tehkää sille jotain. Me usein "tyydytään" asioihin ja hyväksytään se ettei välttämättä olla hirveen onnellisia, koska se tuntuu helpoimmalta vaihtoehdolta. Niin ei kuitenkaan saisi olla. Uskaltakaa jättää taaksenne jotain, koska edestänne löydätte yleensä aina jotain joka tekee teidät vieläkin onnellisemmiksi. Kunnioittakaa itseänne, unelmianne ja läheisiänne. Me pystytään kyllä huijaamaan itseämme, mutta pidemmällä tähtäimellä se ei todellakaan ole hyväksi kenellekkään.

Mä uskon täysin siihen, että rakastaakseni muita, sun täytyy rakastaa itseäsi. Sun täytyy tehdä asioita joista nautit, voidaksesi antaa muille sen mitä ne sulta tarvitsevat.

Making people smile, makes me smile. Passing on my happiness to others, makes me happier. Giving others hope, gives me hope.

Lopuksi vielä aivan ihana biisi!!! :)



Rakkain terveisin Queensista,
Hihhuli-Pepenne

Ps. Niin että mulla otti 25 vuotta tajuta näitä asioita, joten kellään ei oo mitään hätää. :D