Miksen uskaltanut kertoa koulukiusaamisesta?

Koulut alko taas ja siitä nousee väkisinkin monien mieleen asia nimeltä koulukiusaus. Uskon, että moni on kokenut jonkinlaista kiusaamista erilaisilta tahoilta. Jotkut vähemmän, jotkut enemmän ja jotkut taas on ollut niitä kiusaajia. Mä puolestani päätin taas mennä syvälle, vakavoitua hetkeks ja kirjoittaa tästä, koska se koskettaa mua.

Jouduin kolmannella luokalla vaihtamaan koulua muutaman muun ystäväni tavoin, kun meidät valittiin musiikkiluokalle. Uus koulu jännitti, uusi luokka sitäkin enemmän. Meidän opetussuunnitelmaan kuului se, että opetellaan soittamaan nokkahuilua (opettaja varmaan nautti paljon niistä tunneista, ku 32 tyyppiä opettelee soittamaan nokkahuilua :D) ja sitten meidän piti valita joku instrumentti, jota ruvetaan treenaamaan ihan kunnolla musiikkiopistossa. Mä olin jo aiemmin alottanut pianon soittamisen, mutta päätin että haluun soittaa poikkihuilua, koska niin moni muukin halus ja halusin kuulua porukkaan.

Siellä kävi myöskin vanhempia tyttöjä tunneilla ja odoteltiin aina yhdessä yksityistuntien alkua. Meitä kolme vuotta vanhempien luokalla oli kaks sellasta tyttöä, jotka jostain syystä valitsi mut sieltä kaikkien joukosta omaksi uhrikseen. Pelkäsin aina jäädä niiden kanssa kolmistaan sinne odotustilaan, koska ne hyökkäs aina heti sanomaan mulle kaikkia inhottavia juttuja. Joskus se juttu meni niin pitkälle, että ne heitteli mun eväitä pitkin huonetta ja kävi käsiks ihan fyysisesti. Mä en todellakaan ollut mikään pieni sillonkaan, mutta niitä oli 2 ja ne repi mua hiuksista niin kauan, että multa irtos päänahkaa hiustuppojen mukana ja se sattu ihan hirveesti. En koskaan uskaltanut kertoa kellekkään mitään, koska en ymmärtäny että mua kiusattiin. Siitä puhuttiin aina, että sellasta tapahtuu, mutta mä vaan ajattelin tekeväni ite jotain väärin. Jos joku kysyi miks mulla on haavoja päässä, niin selitin vaan harjanneeni liian kovaa pitkiä hiuksiani.

Kuudennella kaverikuvassa. Saatoin olla myös vähän Take That-fani :D

Mun onnenpäivä oli kun noi tytöt siirty ylä-asteelle ja pääsin niistä eroon. Kestin sen vuoden niiden kiusaamista ja sen jälkeen huokasin helpotuksesta. Monta vuotta meni siinä tosi hyvin, mulla oli aina kavereita ja nautin koulusta. Olin hyvä oppilas, rakastin musiikkia ja ystäviäni. Pojat ei kyllä pyytäny mua koskaan tanssimaan hitaita koska olin liian "tonnikeiju" kuten sanoivat, joten tyydyin syömään vaan karkkia nurkassa niissä koulun discoissa jos sinne edes menin.

Ylä-asteella mulla vaihtu vähän kaveripiirit, kun tulin murrosikään ja teki mieli olla kovis. Hengailinkin olevinaan coolien tyyppien kanssa ja tein kaikkea siistiä, kuten poltin tupakkaa ja join viinaa. Riparilla tapasin ihan loistavan tyypin ja meistä tuli ystäviä samantien. Tehtiin kaikkea jännää ja kivaa yhessä, jolle nykypäivänä vaan nauretaan. Me oltiin aina kahdestaan koulussa ja meitä katottiinkin pitkään, koska pukeuduttiin löysiin vaatteisiin toisinku toiset tytöt. Kasilla tapasin myös parhaan ystäväni, jonka kanssa ollaan koettu jos jonkinlaista upeeta. Se asu Helsingissä (mä n. 30km päässä) ja rupesin hengailemaan paljon sen luona. Olinkin melkeen kaikki viikonloput siellä. Tää vaikutti sitten siihen, että mua ruvettiin koulussa pitämään ylimielisenä ja tyhmänä, koska hengailin Helsingissä ja mukamas jotenkin vähättelin tuppukyläämme. Totuus oli kuitenkin se, että olin löytänyt sieltä ihmisen jonka kanssa meillä oli kivaa, synkkas ihan mielettömän hyvin ja viihdyin sen kanssa juuri omana itsenäni.

Ysillä mun koulukuva. Ei tehnyt vissiin mieli hymyillä..

En sitten kuulunut mihinkään porukkaan koulussa ja tää johti siihen, että rupesin olemaan paljon luvattomasti pois ja numerot alko tippumaan samantien. Mun liikunnanopettaja sattui olemaan meidän luokanvalvoja ja tää oli ehkä hirveintä mitä pystyin kuvittelemaan. Se oli sellanen pieni, marmattava "natsi", joka oli löytänyt sen luokan ainoan läskin sieltä joukosta ja olin yllättäen silmätikku, koska olin niin surkea liikunnassa. Niinpä liikkatunnit olikin ensimmäisiä, joista rupesin lintsaamaan, koska en kestänyt sitä nöyryytystä "Etkö sä nyt oikeesti pysty ton nopeemmin juoksemaan, pitäiskö rima ottaa kokonaan pois, että saat hypättyä korkeutta? Joo ja jos Peppikin yrittäis vähän ponnistaa, että pääsis edes 20cm eteenpäin tässä pituushypyssä..."

Tää sama piikittely jatkui ihan aina ja kaikkialla ja lopusta musta tuli luokkamme "se josta ei koskaan tule mitään" .. Se opettajakin tiesi sen, että mä olin oikeasti äärimmäisen hyvä koulussa, mutta sitä ei kiinnostanut pätkääkään ne syyt miksi mä en käynyt koulussa. Siellä oli muutama opettaja, jotka yritti hirveesti auttaa mua ja tukea kuten esim. äikän opettaja, joka halusi kannustaa mua kirjottamaan tunteistani. Kukaan ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, koska mun luokanvalvoja vihasi mua yli kaiken ja oli päättänyt, että musta tulee luuseri.

Päästessäni peruskoulusta mun keskiarvo oli tippunut ihan hirveesti ja tunsinkin itteni luuseriksi. Samalla myös onnelliseksi luuseriksi, koska tiesin ettei mun tarttis enää palata sinne. Nyt pystyin keskittymään opiskeluun ja saamaan asiat kuntoon. Muutin pois kotoota Kamppiin muutaman tytön kanssa, pääsin kouluun mihin halusin ja alotin myös sitten siinä ohella syventävät opiskelut lukiossa. Keskiarvot nousi taas sinne mihin ne kuuluikin ja pääsin toteuttamaan itseäni.. Puristinkin itsestäni ihan jokaisen hiukkasen ulos käydessäni kahta koulua 8-20 joka päivä ja ollessani viikonloput töissä. Se oli rankkaa, mutta mäpä olinkin lomaillut ylä-asteella.

Mä olen vasta myöhemmin tajunnut, että se opettajankin suunnasta tullut käytös oli kiusaamista. Kukaan ei uskonut mua, kaikki ajatteli että vaan angstaan huvikseni. Ihmiset kyseli miksi oon poissa ja miksi teen näin ja näin. En mä voinut olla siellä, koska kuka nyt kestäisi kuulla päivittäin miten surkea on, tietäessään kuitenkin että asia ei voi olla näin. Mutta kenen nuoren ihmisen itsetunto voisi kestää ilman kolhuja sellaista? Ei kenenkään.

Sen takia mä haluankin lähettää paljon lämpimiä haleja jokaiselle joka on joutunut kiusauksen uhriksi missä tahansa muodossa. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Miettikää mitä voitte ite tehdä ja kenelle voitte puhua. Mä en koskaan puhunut kenellekkään ja kadun sitä edelleen. Mun tie olis voinut olla paljon helpompi, jos olisin kehdannut avata suuni. Nyt kehtasin sitten avata kunnolla ja kertoa tästä teille. Nyt mua tietty sit kans jännittää, kun avauduin niin paljon. :D

Uskon kuitenkin täysin, että vastoinkäymiset vahvistaa ja nykyään pystyn jo hymyillä näille asioille ja heittää niistä jopa vitsiä. Silti ne on arkoja aiheita ja välillä kun niitä rupeaa miettimään, niin tulee inhottava olo. MIksei ihmiset ymmärrä, että niillä pienilläkin heitoilla voi olla toiseen ikuiset arvet jättävä vaikutus?

Tässä kohtaa on jälleen pakko sanoa kiitos teille parille upealle ihmiselle, joita ilman saattaisin hyvinkin olla se luuseri. Onneksi mulla kuitenkin oli ne pari tärkeää ystävää, joiden kanssa sain pitää hauskaa ja nauttia nuoruudestani. Ne ihmiset on edelleen mun elämässä rakkaina ystävinä ja niin se vaan on, että ei ihminen tarvitse sataa kaveria, jos sillä on edes yksi rakas ystävä.

Onko teitä kiusattu? Miten teistä on tullut noin upeita? :)