Tämä on kirjoitus äidilleni, jonka kanssa vietin ensimmäiset 6 vuotta elämästäni. Olen lähes 20 vuotta hävennyt taustaani ja pelännyt, että ihmiset tuomitsevat minut sen takia. En nuorempana kehdannut kertoa asiasta kenellekkään, koska koin olevani jotenkin huonompi, ala-arvoisempi. Pelkäsin aina, että ihmiset rupeisivat säälimään minua ja kohtelisivat minua eri tavalla.
Vasta kasvettuani "normaalissa ympäristössä" ja jaettuani asian ystävieni kanssa, olen tajunnut että asiasta avoimesti puhuminen on ollut kaikkein paras terapiakeino minulle. Jaan tarinani teidän kanssa, koska toivon sydämestäni, että joku teistä voi vahvistua kokemastani. Te lukijat olette antaneet minulle niin paljon voimaa ja rohkeutta, että puhuminen tuntuu vihdoin luonnolliselta. Te selviätte kaikesta, minäkin olen selvinnyt.
Täällä on pimeää, äiti.
Makaan sängyssäni jonne jätit minut ja käskit nukkua. Tuijotan kattoa ja seurailen seinään heijastuvia katulamppuja. Ajatuksissani pyörivät menneen päivän tapahtumat, vatsassani kurnii nälkä, koska iltapalaa meillä ei tänäkään iltana ollut.
Minua pelottaa, äiti.
Sanoit tulevasi kotiin pian, mutta olen mielestäni maannut tässä jo pitkään, enkä uskalla ummistaa silmiäni. Koirat kyllä vahtivat minua, mutta entä jos joku kiipeää taas parvekkeelta sisään?
Odotan sinua täällä, äiti.
Kuulin parvekkeelta ääniä ja päätin juosta tänne salaiseen piilopaikkaani. Kyyneleet valuvat poskillani, mutta en meinaa uskaltaa hengittää. Kietoudun paitaasi, koska se tuoksuu sinulta. Lupaan olla rohkea, minä vain niin toivoisin sinun tulevan pian kotiin.
Olen edelleen hereillä, äiti.
Kuulen oven käyvän ja hiivin nopeasti takaisin sänkyyni. Kävelet luokseni ja käsket minun nukkua, ihmettelet etten ole vieläkään unessa. Valehtelen heränneeni oven aukeamiseen, enhän halua huolestuttaa sinua. Haluaisin kysyä missä olet ollut ja mitä näit. Kenelle puhuit, saitko mistään meille ruokaa. Koirat pissasivat sisälle, pyyhin ne kuitenkin pois.
Voisinpa nukkua vieressäsi, äiti.
Toivon, että pyytäisit minut viereesi nukkumaan. Minusta tuntuu ettet huomaa minua, olet jossakin muualla. Yritän saada sinuun yhteyden, mutta silmäsi katsovat lävitseni. Olet mielestäni kaunis, mutta näytät kipeältä. Kerrot olevasi allerginen pesuaineelle ja siksi sinulla on niin paljon jälkiä käsivarsissasi. Seuraavana päivänä kaadan kaikki pesuaineemme salaa viemäristä, enhän halua sinun olevan kipeä.
Haluan sinun vain huomaavan minut. Viisivuotiaan tyttäresi joka rakastaa sinua eniten tässä maailmassa. En jaksaisi kävellä enää yhtään kilometriä pakoon kaikkea, enkä usko että saamamme ruoka on myrkytettyä. Katson ikkunasta kuinka viet roskalavalle kaikki leluni ja vaatteeni, kenelle minä jatkossa juttelen kun olet poissa?
Älä itke, äiti.
Minun on nyt hyvä olla. En enää nuku yksin ja minulla on kavereita. Ruoka on hyvää, olen saanut uusia vaatteitakin. Minusta tuntuu, että täällä minusta välitetään. Voisitpa muuttaa kanssani tänne ja parantua. En haluaisi, että joudut olla yksin - ilman minua.
Rakastan sinua, äiti.
Joka kerta jaksan uskoa, että olet päässyt irti ja pääsemme pian asumaan yhdessä. Huomaan kuitenkin, että joudun usein pettymään. Vaikka kaipaan sinua päivittäin, en tiedä osaisinko enää asua kanssasi. Minulla on vihdoin turvallinen ja hyvä olla. Uudessa perheessäni, jota rakastan kovasti.
Rakasta minua, äiti.
Makaan sängyllä omassa kodissani ja kuuntelen musiikkia. Katson kännykkääni ja lasken tunteja milloin viimeksi olen yrittänyt sinua tavoittaa. Oletkohan kunnossa, missäköhän olet ja kenen kanssa. Tajuan palaavani ajatuksissani tuohon sänkyyn jossa makasin 22 vuotta sitten miettien näitä samoja asioita.
Tulen varmasti ikuisesti kantamaan muutamia kysymyksiä sisälläni, enkä tiedä haluanko edes saada niihin vastauksia. Olen selviytyjä, vahva, menestynyt, rakastava ja minulla on paljon tärkeitä ihmisiä ympärilläni. En ole katkeroitunut tai vihainen kenellekkään, enkä halua koskaan ollakkaan. Rakastan sinua ikuisesti. Siltikin tulen varmasti vielä moneen kertaan miettimään, että;
Olisitpa valinnut minut huumeiden sijaan, äiti.
