Se tunne..

Kun on niin tunteellinen, että tunteet on ne jotka ohjaa tässä elämässä ja järki tulee sitten mukana jos on tullakseen.

Mua hymyilytti tänään lukea tota Mimmin postausta ja tulin siitä tosi hyvälle tuulelle. Rakastan olla mökillä, rakastan rauhaa ja rakastan olla rauhassa rakkaiden kanssa mökillä. Myös varmaan jokainen mun Jenkeissä asuva kaveri on nähnyt tosta Mimmin mökistä kuvia ja oonkin luvannut (terkkuja vaan MTL-äidille), että ne pääsee mahdollisesti vierailemaan myös tuolla jos tänne suuntaan eksyvät. :D Kaikkien mielestä toi paikka näyttää taivaalta ja sitä se kyllä onkin.

Ollessani elokuussa lentokentällä Nycin päässä, lähdin sieltä niiiin ristiriitasin tuntein. Muistan kuinka kaipasin kotiin (äitiä tulee oikeasti kova ikävä, kun on poissa) ja samalla olin valmis juoksemaan takaisin ja unohtaa sen totuuden, että mulla on elämä myös Suomessa.

Viimeiset 3kk oon valehtelematta joka päivä miettinyt päässäni missä mä oikein haluan olla. New Yorkissa on ihmisiä ja asioita joista on tullut mulle korvaamattomia ja sitten taas Suomessa on omat asiansa. Mulla on myös maailman täydellisin työ Suomessa, jossa joutuisin väkisinkin luopumaan joistain upeista mahdollisuuksista jos nyt ottaisin ja lähtisin sinne kokonaan. Sitten on tietenkin vielä viisumit ja muut joita joutuisi miettimään. Oon nyt viimeiset 3kk taistellut Kelan kanssa Kela-kortistani, joten jaksaisinko oikeasti taistella jostain viisumijutuista? Kaipa mä jaksaisin, ainahan mä oon taistellut unelmistani. Juttelin tässä yks päivä Mungo-Annan kanssa näistä jutuista ja oli sinänsä helppoa jutella, kun toisella on tietynlailla aika samantyylinen tilanne. Päätöksiähän tässä on jossain vaiheessa tehtävä, mutta toisaalta - niin kauan kun asiat toimii näin, ni miksi sitä muuttamaankaan? Mä vaan ehkä olen itse alkanut kaivata sitä tunnetta, kun voin rakentaa johonkin kotia ja käydä kirpparilta etsimässä sinne kivoja juttuja ja käpertyä sohvan nurkkaan kirjan kanssa tietäen, että hetkeen ei tarvitse lähteä minnekään. Ainoa vaan, että joka toinen sekunti haluan tehdä tän Suomessa ja joka toinen sekunti taas New Yorkissa. Jipii.


Mulla on paha tapa tehdä se, että kun tuun Suomeen niin luovun kokonaan elämästäni. En käy missään, en tee juurikaan mitään ja koko elämä pyörii töiden ympärillä. Mä oon elokuusta lähtien odottanut sitä päivää, kun ostan lennot Nyciin ja pääsen sinne. Pillitin täysiä, kun Finnairilta tuli lentolippu sähköpostiini. Pidän päivittäin yhteyttä niiden ihmisten kanssa ja tietenkin se ikävä kasvaa mitä lähemmäksi paluuta mennään. Viimeiset pari päivää oonkin aina välillä tirautellut kyyneleitä vaan koska tiedän, että pääsen sinne kohta ja odotan vaan sitä tunnetta, kun hyppään taksiin ja tajuan missä olen. Kotona. Mun toisessa kodissa.


Viimeiset kaks vuotta on ollut mulle todellisia muutoksen vuosia. Jos kelaan elämää kahden vuoden taakse niin melkeinpä kaikki on muuttunut. Oon kasvanut ihan hirveesti ja oon myöskin oppinut tuntemaan itseni huomattavasti, huomattavasti paremmin. Vaikka poenkin tällä hetkellä tätä "Missä mun kuuluu olla"-tunnetta niin samalla oon maailman onnellisin. En varmaan oo koskaan ollut näin onnellinen ja mulla on sellanen olo, että vihdoin tää on mun elämä.

Oon oppinut antamaan, luopumaan, rakastamaan itseäni ja voittamaan pelkoni. Se mitä mun täytyi näiden parin vuoden aikana oppia, oli olemaan yksin. Mä oon aina pelännyt yksinäisyyttä, yksin oloa ja nyt mä mietin miten osaisinkaan sopeutua siihen, että joutuisin olemaan toisen kanssa jatkuvasti. Osaisiko sitä enää? Tän takia onkin hyvä pitää kaikki romanttinen puoli elämästä visusti siellä 7000km päässä ni eipähän rupea ainakaan toisen seura ahdistamaan. ;)


Mä myös koen olevani todella onnekas voidessani elää tällaista elämää. Saan viettää aikaa Suomessa, nauttia elämästä täällä ja sitten taas voin lähteä New Yorkiin elämään sitä "toista elämääni" jossa ei olekkaan kiire kaikkialle ja jossa saatan istuskella koko päivän kahvilassa kirjoittelemassa asioita muistiin. Mulla on kertynyt aika paljon tekstiä aina ollessani Nycissa ja viime aikoina on tuntunut ettei tekstiä vaan synny, joten odotan sitä, kun pääsen purkamaan kaikki ne tunteet ja ajatukset paperille jossain kivassa kahvilassa.


Jos mä vielä yhden toiveen saisin niin se olisi se, että Mimmi tulisi New Yorkiin mun luokse. Mimmi on aina kannustanut mua lähtemään sinne (saa olla rauhassa täällä. :D) ja tekemään just niin kun musta tuntuu parhaalta. Mimmi on viime aikoina aika paljonkin kyseenalaistanut mun ajatuksia ja kehottanut miettimään mitä haluan. Mulle olisi ihan sairaan tärkeetä saada Mimmi mun luoske sinne näkemään myöskin se puoli elämästäni ja nauttimaan niistä asioista mun kanssa. Sitä mä toivon sydämestäni (ja ehkä Mimmikin salaa), että se tulisi sinne... Sitä onneks voi houkutella alennusmyynneillä ja muilla tärkeillä jutuilla ja kun vaan tarpeeksi hokee, että se on ansainnut opparin jälkeen pienen loman ni ehkä mä jopa joskus saan sen sinne. :D


Tällä hetkellä mun suuri huoli on se, että monta takkia mä kehtaan pakata mukaan (ja miksi mulla on niin paljon takkeja??), saankohan koskaan enää Rimowaani takaisin (lukekaa täältä mitä edelliselle tapahtui), mitäköhän veisin ihmisille joululahjaksi, mistä saisin tilattua uuden One Piecen sen tilalle jonka lahjotin Rachelille ja kannattaako mun tilata se Suomeen vai Jenkkeihin vai miten ja muuta oleellista. Oikeesti mun pitäis just nyt lopettaa tää postaus, mennä kirjoittamaan laskut loppuun ja laittaa ne eteenpäin.

Kiitos jos jaksoitte lukea avautumiseni. Elämä on todellakin välillä hankalaa, mutta onneksi vaan niin ihanaa. Oon päättänyt keskittyä kaikkiin niihin positiivisiin asioihin mitä elämässäni on ja uskon, että siten myöskin ne päätökset jossain vaiheessa tulevat kuin itsestään.

Mitä tahansa päätänkin tehdä niin tiedän, että tulen olemaan onnellinen, koska olen päättänyt niin.

Jos joku on myöskin varma niin se on varma, että missään muualla kun Nycissa mulla ei ole sitä tunnetta. Sen mistä tunteesta puhun tietää vain ne jotka on se kokeneet ja mä tiedän kyllä muutaman ainakin jotka sen on kokeneet. Se tunne on jotain sellaista, kun tuntuu, että kasvat 10cm ja hymysi leventyy ainakin sen pari senttiä tai, että osaat kävellä korkkareilla vaikket osaisikaan. Se tunne on niin erilainen. Se on mun "I heart New York"-tunne.